-Tiedätkö... kun on oikein surullinen, rakastaa auringonlaskua... sanoi ystäväni Pikku Prinssi Juuri tässä paikassa auringonlasku on parhaimmillaan ei siksi että olisin surullinen vaan siksi että rakastan.
Olin valmistautunut huolella tutustunut partituurin jokaiseen merkintään. Opiskellut tempot, tahdit, tauot ja äänensävyt.
Orkesteri oli tehnyt lujasti työtä. Viimeinenkin sävel oli kohdallaan. Sen jokainen instrumentin värähdys toisti tarkasti sävellyksen sykkeen ja värit.
Kuulijat olivat asettuneet penkeilleen. Soittimet viritetty. Partituuri asetettu paikalleen. Hiljaisuus odotti salissa.
Minä astuin sisään. Kumarsin nöyrästi yleisölle ja kättelin ensiviulistin. Tartuin tahtipuikkooni ja kohotin käteni.
Silloin se tapahtui.
Tuuli tarttui puikkooni. Se ohjasi liikettä ja katsetta. Minä vain olin ja elin.
Tuuli tanssitti viuluja ja huiluja vuoropuheluun, kumisutti kymbaaleja vavisutti bassoja pani puhaltimet laulamaan sellot sepittämään satua.
Tuulisinfonia otti otteeseensa meidät kaikki.
Keinutteli lempeästi, ravisteli rivakasti. Syleili ja halasi. Kohotti kohti taivasta. Antoi ajan kadota, ajatuksen ailahdella. Kullakin oma tilansa oikeus kuulla ja kokea vapaus vaeltaa omia polkuja.
Mistä musiikki tällainen?
Ilmojen kotikonnuilta syvyyksien tuolta puolen sielusta maaemon lapsen mielestä ikiviisauden.
Näihin aikoihin maalle muuttaessamme kaiken muun seassa tuli mukana passiflora - kärsimyskukka. Pitkin kesää nuppuja laskettiin, kukkia ihailtiin. Tallensin sen saveen. Pitäisi ostaa siemeniä tai taimi. Kasvattaa uudelleen elävä.