Olin valmistautunut huolella
tutustunut partituurin jokaiseen merkintään.
Opiskellut tempot, tahdit, tauot ja äänensävyt.
Orkesteri oli tehnyt lujasti työtä.
Viimeinenkin sävel oli kohdallaan.
Sen jokainen instrumentin värähdys toisti tarkasti sävellyksen sykkeen ja värit.
Kuulijat olivat asettuneet penkeilleen.
Soittimet viritetty.
Partituuri asetettu paikalleen.
Hiljaisuus odotti salissa.
Minä astuin sisään.
Kumarsin nöyrästi yleisölle ja kättelin ensiviulistin.
Tartuin tahtipuikkooni ja kohotin käteni.
Silloin se tapahtui.
Tuuli tarttui puikkooni.
Se ohjasi liikettä ja katsetta.
Minä vain olin ja elin.
Tuuli tanssitti viuluja ja huiluja vuoropuheluun,
kumisutti kymbaaleja
vavisutti bassoja
pani puhaltimet laulamaan
sellot sepittämään satua.
Tuulisinfonia otti otteeseensa meidät kaikki.
Keinutteli lempeästi, ravisteli rivakasti.
Syleili ja halasi.
Kohotti kohti taivasta.
Antoi ajan kadota, ajatuksen ailahdella.
Kullakin oma tilansa
oikeus kuulla ja kokea
vapaus vaeltaa omia polkuja.
Mistä musiikki tällainen?
Ilmojen kotikonnuilta
syvyyksien tuolta puolen
sielusta maaemon lapsen
mielestä ikiviisauden.
